"saanko esitellä suru masennus ja ikävä,
et niitä pystyy lainaa ne ei ole lähössä täältä mihinkään.
ne asuu mun päässä ja liikuttavat mun kirjoittavaa kättä
ja vaikka mä pyydän ne ei mua rauhaan jätä.
mä olen helvetin väsynyt olemaan helvetin väsynyt.."
Se tunne, kun et enää tiedä mitä olet tekemässä, mitä haluat tehdä? Oli eräs päivä, kun minulta kysyttiin, että mitä minä oikein haluan omalta elämältäni? En tiennyt vastausta, en tiedä, tiedänkö vieläkään.. Toisinaan tuntuu, että elämän täyttää pelkkä ahdistus, vain sellainen olo, että olet jumissa. Et saa suutasi auki, et uskalla kertoa, luulet, että sinulle nauretaan tai et vain haluaisi olla säälittävä muiden silmissä? Haudot asioita pääsi sisällä päivästä päivään, viikosta kuukauteen, vuodesta toiseen. Kohta jo huomaatkin, että olet vain umpikujassa. Asiat, jotka satuttavat, eivät ole kadonneet vaan se lannistaa jatkuvasti uudelleen ja uudelleen..
"istun hiljaa pimees ja itsesäälis kierin
taas monta tuntii vaan yksinäni vietin
mä tunnevammanen, heikko ja säälittävä, niin se vaan on
eikä mikään muutu tänään.
koulu menee vituiks, kun mä en voi jaksaa.
kun ilman motivaatio on vitun vaikeet jatkaa"
Kuulostaako tutulta? Minulle se on liiankin tuttua. Monet yöt menee vain istuessa ja miettiessä, että mitä olen tehnyt, miksi saan juuri tälläistä kohtelua? Vastausta ei vain koskaan saa mistään, miksi?
Viimeajat ovat olleet osittain liiankin rankkoja, vaikka tietysti.. Elämässäni on myös ilon aiheita, varsinkin uusi ja todella tärkeäksi tullut ystävä, mutta osaako mistään nauttia mitenkään, kun pidän kaiken sen pahan sisälläni? Jos ahdistaa, pitääkö se sanoa ääneen? Vuosikaudet olen kätkenyt asioitani, miksi siis tekisin mitään muutosta tämän asian suhteen? Monet ystäväni kertovat minulle murheistaan ja aina olen yrittänyt parhaani mukaan auttaa ja tukea. He tietävät, että minuun voi luottaa, en paljasta heidän asioitaan muille, mutta siksi haluaisinkin erääseen kysymykseen vastauksen: Miksei kukaan koskaan kysy, miten minä jaksan?
Kaiken oman tuskani ja taakkani lisäksi kannan teidän muiden murheita ja haen niihin ratkaisuja. Kun muiden asiat ovat jollaintapaa selvät, palaan taas itseeni ja huomaan, että minä olen edelleen samassa lähtöpisteessä.
Päälleppäin, kun elämääni katsoo, ei minulla pitäisi olla valittamista. Mutta pienet asiat saavat minut palautumaan helposti alaspäin. Syvään kuiluun, josta joskus nousin, pääsenkö sieltä seuraavan pudotuksen jälkeen ylös? Ei ole kuin muutama asia, joiden haluaisin olevan kunnossa, jotta voisin myös itse nauttia elämästäni täällä. Haluaisin vain varmuuden siihen, että olisin aina tervetullut sinne, missä minun kuuluu elää. Jatkuva vihan pito ilman mitään syytä, raastaa päivä päivältä enemmän ja enemmän. Mitä olen tehnyt? Mikä meni vikaan? Miksi en tunne itseäni tervetulleeksi tänne enää?
Korvissani kaikuu aina vain yksi lause:
"Tervetuloa maailmaan, täällä pärjätä saa omillaan.."
