Tarinani opettaa; et saa koskaan luovuttaa..

 

Niin.. Meitä monia koetellaan yleensä monin eri tavoin. Joskus meistä jopa tuntuu, että joillakin menee aina vain hyvin, mutta itsellä menee jakuvasti huonommin ja huonommin. Silloin, kun tuntuu, että kerrankin voisi nauraa jollekkin, löytyy kulman takaa seuraava asia, joka painaa harteille. Onko se jatkuvasti sellaista? Jatkuuko se läpi meidän elämämme ajan? Onko tarkoitus, että jotkut meistä saavat olla aina onnellisia ja toiset pelkästään onnettomia, masentuneita, milloin mitäkin. Vai.. Olisiko meidän omassa asenteessamme muuttamisen varaa? Tiedämmekö itsekkään, että mikä meistä tekisi onnellisen? Odotammeko vain jotain sellaista, mikä ei pysty edes koskaan toteutumaan, vai pelkäämmekö sitä, että jäämme yksin, emmekä uskalla ottaa minkäänlaisia riskejä? 

Muutama kuukausi sitten olin itsekkin vain jatkuvassa epätoivossa, en osannut iloita kunnolla mistään, olin kokoajan väsynyt. Kadehdin silloin ihmisiä, jotka hymyilivät ja nauroivat aidosti, heillä tuntui olevan niin helppoa. Tuntui, kuin en edes olisi koskaan ollut oma itseni, en tuntenut mitään. Kirjoitin vain pahaa oloani paperille, koska en koskaan pystynyt kertomaan huonosta olostani. Halusin sulkeutua kokonaan pois muiden silmistä. Mitä olen oppinut niiltä ajoilta? En mitään muuta, kuin sen, että itsensä sääliminen on typerintä, mitä ihminen voi tehdä. Meille jokaiselle on jokin syy olemassa oloomme, vaikka se ei siltä aina tuntuisi. Meille kaikille löytyy jokin asia, mistä tulemme onnelliseksi, vaikka hymyileminenkin synkässä  mielentilassa tuntuu liian kaukaiselta ajatukselta.

Suurin pelko itselläni oli joskus se, että jäisin yksin. Ettei minulla olisi yhtään ystävää, ei kertakaikkiaan mitään. Mutta jokakerta, kun ahdistus ja suru valtasi mieleni, päätin sulkeutua oman pääni sisään. Pahensin asioita tietämättäni. En silloin halunut pitää yhteyksiä ystäviini, en keneenkään, koska ajattelin, että he eivät vain ymmärtäisi ja en edes pystyisi kertomaan mitään. Elämässä täytyy oppia kaikki kantapään kautta.. Niin kävi minullekkin.
Erään kerran tuntui, että olisin menettämässä jonkun ihmisen, sellaisen, joka oikeasti oli minulle tärkeä, mutta en kuitenkaan menettänyt. Hän sai minut tajuamaan, että asioista täytyy pystyä puhumaan, koska vain sulkeutumalla karkotan ihmisiä ympäriltäni.

Pikkuhiljaa tuntui siltä, että elämässäni palaset alkoivat loksahtamaan kohdalleen. Pitkästäaikaa aloin tuntemaan oloni oikeasti onnelliseksi, tänä päivänäkin olen vain onnellinen. Olo on paljon kevyempi...

Minua pidettiin yleensä aina kylmänä ihmisenä, että minulla ei vain voi olla tunteita muihin ihmisiin. Olin useamman silmissä vain sydämetön. Vaikka oikeastaan olin vain vailla suuntaa. Monen vuoden ahdistus alkaa kuitenkin olemaan nyt ohi.. Ja kyllä, omistan minäkin sydämen. Nyt ymmärrän, kuinka tärkeää välittäminen on ja kuinka tärkeää on puhua toiselle asioistaan, eikä jauhaa niitä yksinään päässään ja pahentaa niitä kokoajan. Viime kuukaudet ovat kasvattaneet minua paljon. Ja nyt vihdoinkin voin sanoa, että kaikki alkaa olemaan hyvin.

 

"Tarinani opettaa, et saa koskaan luovuttaa.
Pohjaltakin voi sydän ponnistaa.."