Edelleen se sama ihminen joka siinä on aina ollutkin. Epätoivoinen ja hukassa.. Onko asia vieläkin näin? Luojan kiitos voin sanoa, ei.. Se ei ole enää näin.
Viimeaikoina olen kamppaillut monen eri asian kanssa, tuntenut suoranaista kipua, saanut paniikki- ja ahdistuskohtauksia ja tuntenut kertakaikkisen epätoivon vallanneen minut. Minulle tapahtui turhan paljon asioita kerralla, enkä enää tienyt, että mitä minä tekisin. Kerrankin ajattelin, että rauhoitu, hengitä ja rauhoitu. Ensimmäistä kertaa, kuuntelin tunteitani, en muiden mielipiteitä. Vain sitä, mikä itsestä tuntui parhaalta ajatukselta, oikealta vaihtoehdolta. Liiallinen kiltteys tuli viimeisen kerran vasten kasvojani, enkä aijo enää palata siihen aikaan. En enää ikinä.
Autanko edelleen muita ja kuuntelenko minä muiden huolia? Miksi? Voih.. Vihdoin ja viimein sanon sen, en enää tarjoa olkapäätäni kaikille, en jaksa enää vetää muita pohjalta ylös, koska en saanut koskaan tarpeeksi tukea omiin asioihini, harva jaksoi kuunnella, kun minulla oli jotakin sydämellä. Olen pahoillani tästä, mutta samalla myös erittäin helpottunut. Nykyään autan vain muutamaa ihmistä, juuri heitä, jotka ovat auttaneet minua. En kuitenkaan torju ketään, jos joku alkaa vuodattamaan, mutta joudun yleensä vain toteamaan, että sinun on löydettävä itse ratkaisu tilanteeseen, niin minäkin tein.
Tunnen pahaa oloa ja helpotusta samaan aikaan. Tuntuu, kuin minun pitäisi pyytää anteeksi kaikilta, anteeksi sitä, että olen ollut tälläinen ja anteeksi sitä, minkälaiseksi minä muutun. Kaikki ihmiset, jotka elämässäni ovat olleet jättävät muiston itsestään. Mutta olen pahoillani siitä, että minun aikani ei enää riitä kaikille, minun on annettava tilaa nyt vain itselleni ja ajatuksilleni. Teen sitä, mikä tekee minut onnelliseksi, olen siellä, missä minä olen onnellinen ja missä minusta tuntuu, että olen kotona. Aina siellä, missä tunnen itseni tervetulleeksi. Tulevaisuuteni on vielä täysin auki, mutta suunta on oikea ja mistäkö sen tiedän? Minä tunnen sen.
Olen muuttunut, omasta ja monen ystäväni mielestä parempaan suuntaan. Mutta samaan aikaan olen myös "paennut", vai voisiko asiaa niinkään ilmaista? En tahdo olla enää kotiseudullani, koska kaikki muistuttaa vain menneestä ja siitä, kuinka pahaolo minulla on joskus ollut ja kuinka joudun edelleen kamppailemaan itseni ja tunteideni kanssa. Haluan alkaa rakentamaan omaa elämääni ja katsoa tulevaisuuteen. Tapahtui kuitenkin mitä tahansa, voin vannoa, että en jää yksin. Suurimmat muutokset ovat kuitenkin vasta edessä.. Tuntuu niin pahalta ajatella, että paikka, jossa tunsin itseni aina täysin tervetulleeksi on nykyään yksi pahan olon aiheuttaja ja sieltä minun on päästävä pois. Tavalla tai toisella, mutta pikkuhiljaa.
Tiedän, että päätökseni eivät tule miellyttämään kaikkia ja pahimmassa tapauksessa jätän ihmisiä pulaan. Mutta minulla ei ole enää vaihtoehtoja. Joskus on vain tajuttava, että elämä on sinua itseäsi varten, ei kaikkia muita. Kukaan muu ei tee elämästäsi parempaa, kuin sinä itse.
"Rakasta, sillä huomenna se voi olla liian myöhäistä."
 |
| Arpeutuneet haavat, turhaan aukaisin. Nyt se loppuu ja elämä alkaa. |
