Fides

kesä 2011

r. Fides

synt. 28.02.1995

rotu: puoliverinen

hoitohevonen ajasta 24.3.2007->
oma 12.10.2009->

"Mä haluun sun tietävän, että oot tasan ainoo,

jonka haluan ja jolle annan näin paljon arvoo.

En jätä sua koskaan kenenkään varjoon."

 

 

Niin paljon muistoja, kaikki mitä olemme kokeneet yhdessä.
Niin hyvät, kuin huonotkin asiat, mitään en tule unohtamaan koskaan.

 

 

 

 

Usein mietin, että kuinka monen tarina päättyy onnellisesti? Ihmisen ja hevosen? Meillä kahdella on jo osittain pitkä taival takana...

 

Fides saapui siis tallillemme maaliskuussa 2007 ja silloin kerrottiin, kuinka hieno estehevonen se olikaan ja kuinka sen vasen silmä oli vahingoittunut ja sokeutunut. Tätä hevosta aloin kuitenkin hoitamaan heti sen saavuttua. En koskaan vain uskonut sitä todeksi, että sain hoitaa niin hienoa hevosta, kuin Fides. Ehkä sinäpäivänä elämänikin alkoi uudestaan? Pari kuukautta sitten menetin ensimmäisen hoitohevoseni ja joskus tuntui, että en ikinä olisi selvinnyt siitä, kaikenlisäksi oli paljon muita vastoinkäymisiä elämässäni, vaikka olinkin vasta 13 vuotias (loppuvuodesta 14).
Sinä päivänä kun Fidestä aloin hoitamaan, rupesin kirjoittamaan päiväkirjaa ja kirjoittamaan muistiin kaikki, mitä hevosen kanssa sain tehdä. Illalla oli vaikea saada unen päästä kiinni, kun odotin niin innolla tulevaa päivää ja jos vaikka saisin harjata Fideksen? Ei mennyt kuitenkaan kuin 4 päivää, niin sain luvan mennä Fideksellä tunnilla. Silloin kävin vielä tunneilla keskiviikkoisin, jotka olivat siis aika alkeisia. Muistan, kuinka sain harjata ja laittaa Fideksen valmiiksi, sillä Kata ratsasti sillä ensin vähänaikaa itse, ennenkuin minä pääsisin sen kanssa tunnille. Jännitys kipristeli vatsan pohjassa, kun pääsin selkään. Fides tuntui hirmu suurelta ja reippaalta. Opettaja, joka tunnin silloin piti sanoi: kevennä kokoajan, jos et pysty istumaan sen ravissa ja minähän kuitenkin yritin vain istua siellä, koska Fides oli herkkä ja se tuntui niin vauhdikkaalta. Ajatus laukannostosta vähän pelotti, koska tuntui, että en saisi sitä kuitenkaan hallintaan. Mutta nielin kuitenkin jännitykseni ja pyysin hevosta laukkaan, Fidestä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan se lähti innokkaana eteen ja minua hymyilytti. Kaiken lisäksi, se pysyi hallinnassa! Samana päivänä Kata sanoi, että siirtyisin vähän kokeneempien ratsastajien joukkoon. Tätä päivää en saa mielestäni ikinä.

Jokapäivä tullessani tallille olin onnellinen ja siksi päivät tallillakin alkoivat pitenemään ja tulin useampana kertana viikossa katsomaan, että mitä Fidekselle kuuluu. Kata kilpaili ja meni valmennuksessa Fideksellä ja sain aina hoitaa hevosen. Sitten eräänä päivänä Kata sanoikin, että saisin mennä Fideksellä itse hyppäämään Mintin pitämään estevalmennukseen. Jännitin tulevaa valmennusta, koska en ollut koskaan edes hypännyt, muutakuin tunnilla pari hassua kavalettia! Tämä valmennus ei kuitenkaan alkanut ihan onnistuneesti. Nostaessani laukkaa, meidän ohitsemme meni ratsukko astetta nopeammin, jolloin Fides lähti perään ja minua pelotti, koska en saanut sitä hallintaan. Vedimme koko hallin ympäri ja sitten sain ohjattua hevosen nurkkaan. Kiitin kuitenkin onneani, että kukaan ei ollut silloin katsomossa tai kahviossa arvostelemassa minua. Aloitimme sitten maapuomeilla, sekään ei ollut kuitenkaan helppoa. Fideksen vasta sokeutunut silmä taisi vaikuttaa asiaan, koska se ei selvästikkään hahmottanut tolppien välissä olevaa maapuomia kunnolla, joten jokakerta kun siihen tulimme ravissa tai laukassa, se hyppäsi sen suurella ilmavaralla ja minä vain roikuin mukana. Sitten puomeista tehtiin ristikoita ja pari pientä pystyä, pelkäsin edelleenkin, että hevonen lähtisi minulta täysin hallinnasta, niin en halunnut lähestyä esteitä laukassa. Kuitenkin jokakerta lähestyessämme estettä, Fides nosti laukan itse ja näytti selvästi: että tämän minä osaan! Lopuksi hyppäsimme pienen radankin ja se meni todella hyvin. Olin taas onnellinen.

kuvalaatu heikko, mutta muisto elämäni ensimmäisestä estevalmennuksesta.
10.4.2007

Sitten tulikin jo kesä ja jokakerta saapuessani tallille, menin katsomaan Fidestä kun se oli pihalla. Aina minut nähdessään se hörisi (ensimmäistä kertaa 31.5.-07, kyllä.. Kirjoitin ihan kaiken muistiin..) ja monesti se myös hirnahti kovaan ääneen ja saapui aina portille odottamaan rapsutuksia. Silloisina hetkinä tunsin, että tämä hevonen oli tullut parin kuukauden aikana minulle todella tärkeäksi.

Aika kului ja sain mennä Fideksellä elämäni ensimmäiset kilpailutkin. Menimme Pollux-tehtäväradan, jossa oli yksi ainoa ristikko. Minua ei ihme kyllä jännittänyt ollenkaan, vaan minusta se oli vain hauskaa! Kaikenlisäksi sijoituimme toisiksi! Olisiko enää paremmin voinut mennä? Minä olin ainakin pelkkää hymyä loppupäivän. Tämä kesä oli muutenkin ikimuistoinen, koska sain touhuta Fideksen kanssa kaikkea. Maastoilla, laittaa sen Katalle valmiiksi ja aina kun Kata oli sillä ratsastanut, sain mennä loppuravit ja käynnit, liikuttaa sitä parina päivänä viikossa.. Kaikki oli niin ihanaa ja kirjoitin silloin erään päivän (3.7.-07) kohdalle: Tuntuu siltä, että aivankuin minulla olisi melkein oma hevonen, saan tehdä sen kanssa niin paljon, kaikki on niin hyvin."

 

 

 

Aika kului kuitenkin eteenpäin ja syksy/talvi saapui. Fides alkoikin juoksemaan tunneilla. Minua harmitti aina, kun näin sen menevän tunnille, muistelin vain mielessäni sitä, kuinka oli vain me kaksi, eikä ketään muita. Päiväkirja 4.10.2007: "Menin Fideksellä tunnilla ja menimme katrillia, meillä oli oikein hauskaa. Mutta tuntini jälkeen Fides jatkoikin seuraavalle.. Istuin katsomossa odottamassa, jos saisin hoitaa sen pois. Mietin samalla kesää, miksi en voi enää olla Fideksen kanssa niin paljon? Onko sen pakko juosta tunneilla melkein jokapäivä? Haluan kesän takaisin.."

Niin.. Ne olivat vain pienen/nuoren tytön ajatuksia, enhän silloin vain voinut ymmärtää, että miksi en saisi pitää sitä kuin omaani, ihan niinkuin ennenkin. Mutta 2007 lopussa Kata sanoikin, että saisin Fideksen 2 viikoksi vuokralle (tavallaan joululahjana), tiedättekö, voiko iloisempaa tyttöä sinä hetkenä ollakkaan?

 

Kului vuosi ja Fides ei enää ollutkaan niin herkkä ja reipas, kuin mitä minä muistin sen olleen. Se juoksi melkein jokaisen tunnin, mutta oliko se ihme, koska siitä piti moni muukin. 2008 alkuvuodesta sain Fideksen hiihtoloman ajaksi vuokralle ja nautin aina jokaisesta päivästä, jonka sain hevosen kanssa viettää. Pesin varusteita kerran viikossa, halusin pitää siitä muutenkin hyvää huolta. Sitten tuli taas kesä.. Olin kuvitellut kesäni kokonaan Fideksen kanssa, mutta ihan näin se ei kuitenkaan mennyt. Fides luvattiin toiselle ihmiselle vuokralle, kun kesällä oli yksi vuokraviikko. Harmitti niin paljon, että melkeinpä tuli itku. Kuitenkin hoin itselleni kokoajan, että pakko ymmärtää, Fides ei ole minun, tuskin tulee koskaan olemaan.. Samana kesänä osallistuin myös esteleirille ja tieysti toivekkaana ja lähes varmana siitä, että saan hypätä Fideksellä! Mutta ei, ei se silloinkaan mennyt niin. Ensimmäisenä päivänä harmitti niin paljon, että menin piiloon muilta ja en pystynyt pitämään itkuani. Loppuviikosta olin kuitenkin onnellinen leiristä, kun sain mennä sen 5 vuotiaalla Adarilla.
Tietysti siinä kesässä oli paljon hyvääkin, sain mennä Fideksellä välillä pieniä luokkia kisoissa ja mikä mielenkiintoisinta, olimme lähes aina sijoilla. Sehän johtui kuitenkin vain siitä, koska en jännityksen takia pystynyt hengittämään radalla, niin oli pakko päästä äkkiä pois.

 

Viides sija luokasta 75cm

 

Saapui sitten taas syksy ja aloin kuulla huhu-puheita, että joku olisi Fidestä ostamassa. Minua asia pelotti.. Mitä jos joku oikeasti ostaa sen ja vie sen pois? Taas oli itkussa piteleminen, kun en halunnut ajatella luopumista niin rakkaasta hevosesta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Fides siis jatkoi edelleen tuntihevosen elämää. Muistan usein miettineeni, että miksi se oli niin laiska.. Mihin kaikki energisyys oli kadonnut? Fidekselle annettiin myös enemmän vapaapäiviäkin välillä ja minä olin siitä asiasta onnellinen. Harjasin Fidestä tarhassa ja kävin repimässä sille ämpärillisen vihreää lähes päivittäin!

Ajassa taas eteenpäin ja vuoteen 2009. Hyppäsin Fideksellä usein ja pääsimme hyppäämään astetta korkeampiakin esteitä (minulle ne olivat ainakin korkeita). Olin varma, että tulevaisuudessa haluan esteratsastajaksi ja Fides oli opettanut minua tähän mennessä parhaiten. Kisoissa en kuitenkaan uskaltanut hypätä suurempia luokkia, koska en edelleenkään pystynyt hengittämään ratojen aikana.

2009 keväällä tallille saapui yhtenä yönä 7 uutta hevosta, joista yksi oli tamma nimeltä Kalwaria. Sain alkaa ratsastamaan ja hyppäämään silläkin, mutta Fidestä en missään nimessä halunnut jättää pois, koska se oli kuitenkin minulle kaikkein tärkeintä lähes koko maailmassa.

Kevät muuttui kesäksi ja muistan, kun minulle jossain vaiheessa sanottiin, että voisin jättää Fideksen pois ja keskittyä ainoastaan Kalwariaan. En koskaan suostunut tähän, sillä halusin viettää aikaani aina ja vain Fideksen kanssa (Kalwariasta tuli kuitenkin myös yksi tärkeimmistä). Kesän aikana aloin huomaamaan, että Fides oli aika laihassa kunnossa, se oli edelleenkin yksi suosituimpia hevosia ja sitä toivottiin tunneille. Usein tulin miettineeksi, että miten saisin alkuajat hevosen kanssa takaisin, kun kaikki oli niin hyvin silloin? Mietin asioita päässäni ja ainoa ajatus mikä päässäni kuulosti hyvältä oli ostaa Fides.

kesällä 2009

Ne pari kuukautta olivat hankalia aikoja. En ymmärtänyt, että miksi vanhemmat eivät voineet vain suostua ja ostaa Fidestä? Minähän sitä hoitaisin.. Mutta tosiaan, se raha ei taida kasvaa puussa.

Aloin menettämään toivoni asian suhteen, koska ymmärsinhän minä, että ei sitä rahaa niinvain saisi. Mutta silti jaksoin kysyä asiaa aina uudestaan ja uudestaan. Sitten eräänä päivänä syyskuussa 2009 vanhemmat sanoivat, että kysyppä hintaa.. Minua ei koskaan ollut pelottanut niin paljon mennä kysymään jotakin asiaa ja suoraansanoen, olisin ehkä voinut valita paremman tilanteen asiaa kysyessäni, etten olisi Kataa niin säikäyttänyt. Mutta kysyminen silti kannatti. Vanhemmat miettivät asiaa vielä pari päivää ja 7.10.2009 (täyttäessäni 16) he sanoivat, että se ostettaisiin, kerta se hevonen on minulle kuin henki ja elämä. Mutta eikös asia niin ollutkin? Virallisesti Fides siis siirtyi omistukseeni 12.10.2009.

Silloin tuntui, kuin olisin leijaillut pilvissä, sain vihdoinkin oman hevosen! En voinut uskoa asiaa todeksi, mutta niin se vain oli. Nyt saisin kaikki menetyt päivät ilman Fidestä takaisin, nyt olisi taas vain minä ja Fides, vain me kaksi.

Syksyn ja talven edetessä olin edelleenkin vahvasti sitä mieltä, että olisin ainoastaan  esteratsastaja ja nyt saisin toteuttaa haavettani Fideksen kanssa. Syksyllä kauden viimeisissä kisoissa starttasimme 90cm ja ajattelin, että talvella reenaisimme enemmän ja ensi kesänä pääsisimme varmasti starttaamaan 110cm luokan. Alkutalvi sujuikin moitteettomasti, hyppäsimme reeneissä jopa 120cm korkuisia esteitä. Mutta uuden kisakauden lähestyessä, jotakin tapahtui. Muistan tarkkaan erään estevalmennuksen, kun oli tarkoitus alkaa hyppäämään rataa. Esteitä nostettiin ja kertasin rataa mielessäni, helppoa, miksi ei olisi? Olimme suoriutuneet tälläisestä ennenkin. Ja eikun matkaan.. Ensimmäiset 3 estettä sujuivat hyvin, mutta muistan, kun lähdin tulemaan kaarteesta ja katsoin ylintä puomia, miten nämä ovatkin näin korkeita? Yhtäkkiä hajotin koko pakan ja Fides pysähtyi. Kyttäsin itse esteitä ja sanoin ääneen, nämä ovat liian korkeita.. Miten nämä on näin korkeita? En vieläkään tajua mitä päässäni silloin alkoi liikkumaan, mutta aloin pelkäämään. Sitä seuraavat reenit menivät enemmän penkin alle ja loppupeleissä ristikon ylittäminenkin tuntui haastavalta ja lähes joka valmennuksen jälkeen tulin itkien pois. Ajatuksia virtasi päässäni: olinko nyt pilannut kaiken? Pilasinko tämän hevosen? Ehkä en ollutkaan valmis omaan... 

2010

 

Eräs estevalmennus ja taas tuli kielto.. Kyyneleet valuivat taas poskilla, koska en tajunnut, miksi pelkäsin pientä ristikkoakin yhtäkkiä niin paljon? Silloin Kata sanoi minulle, että jätä hyppääminen hetkeksi ja keskity nyt enemmän kouluratsastukseen. Se tuntui minusta tyhmältä ajatukselta, koska haaveeni menisi silloin ihan pilalle ja kouluratsastus on sitäpaitsi tylsää. Mutta voi kuinka väärässä olinkaan.. Vähensin siis hyppäämistä ja aloin kulkemaan kouluvalmennuksissa (loppuvuosi 2010). Aina oppiessani jotakin uutta, innoistuinkin kouluratsastuksesta lisää. Ajattelin mielessäni, että Fides näyttää varmasti komealta, kun opin ratsastamaan paremmin. Kisoissa starttasimme vielä helppo C ja välillä helppoa B:tä. Vuotena 2011 päätin katsoa vielä eteenpäin. Fides alkoi olemaan hyvässä kunnossa ja minä kehityin ratsastajana kokoajan sen kanssa. Pääsimme pian taas hyppäilemäänkin pieniä luokkia ja päätin, että en lähtisi enää nostamaan rimaa estepuolella korkealle, haluan vain, että meillä on kivaa yhdessä.

 

kesä 2011

 Luottamus meidän kahden välillä vain vahvistui ja näin kouluratsastuksen kokonaan uusin silmin. Loppupeleissä sitä huomasi, että se on paljon haastavampaa, kuin esteiden yli liitäminen. 

Syyskuussa 2011 olikin sitten pohjois-suomen alue-koulumestaruudet. Niistä tulikin paljon puhuttua ja mietin moneen kertaan, että menenkö, vai en. Kokemushan se on sekin ja minun viimeinen junior-vuoteni. Ainahan sitä voi yrittää? Olin myös mukana joukkueessa ja reilusti ennen kisoja sanoinkin, että meikä tulee kuitenkin tyrimään tämän. Mutta kävikin päinvastoin. Minä ja Fides voitettiin junior-mestaruus ja meidän joukkueemme voitti joukkuemestaruuden! 

En sillä hetkellä tajunnut koko tilannetta. Mutta nyt, kun asiaa vielä tarkemmin on miettinyt, meillä kahdella on ollut pitkä taival takana. Olemme kehittyneet eteenpäin. Vaikka valmennuksiin minulla harvemmin on rahaa, saan kiittää Katariinaa kaikesta avusta ja varsinkin tästä hevosesta. Meidän yhteinen taipaleemme tulee jatkumaan edelleen.

Kuten alussa esitin kysymyksen, kuinka monen tarina päättyy onnellisesti, ihmisen ja hevosen? Meidän "tarinamme" ainakin. Meitä kahta ei voi erottaa toisistaan.

 

 Kun me ollaan kahestaan unohtuu aina kaikki murheet,
Rakkauden valtamerelle on matka jo nosta ylös purjeet