Värit katoavat..

Monet meistä ovat saaneet kokea, miltä tuntuu välittää ja tulla rakastetuksi. Perheessä, ystävien joukossa.. Milloin missäkin suhteessa. Kuinka kaikki alkaa, miten se jatkuu, tuleeko matkalla joitakin paljastuksia, mitkä olisi ollut hyvä säilyttää vain kaapissa? Tuleeko kaikkia virheitä ikinä annettua anteeksi, pystyykö elämää jatkamaan ajattelematta sitä, että missä joku on tai minne hän menee. Voi kun tietäisin, niin elämäni helpottuisi suunnattoman paljon.

Olin kauan jo uskonut, että elämässä kaikki alkaisi olemaan täysin kohdallaan, mutta useampi kuukausi sitten siinä tapahtui jälleen käänne. Luulin, että asiat joita sain selville, unohtuisivat ajan mittaan, mutta on vain myönnettävä, että aina jossain vaiheessa ne palaavat uudelleen mieleen ja pahentavat olon uudestaan, eikä enää tiedä mitä pitäisi sanoa tai edes ajatella. Yksin asiaa on vaikea jättää selkänsä taakse, siksi en varmaan tule pääsemään vuosiin siitä yli.

Miksikö yksin? Harmittavasti se on vain näin, vihaan sitä, kuinka vaikeuksista ei voida puhua ja jos puhutaan, niin ainoastaan silloin, kun minä siitä jotakin mainitsen. Eikä asiaa helpota sekään, että toinen ei kertakaikkiaan vastaa mitään tai tinkaa, että mitä sitä muistelemaan ja se asia on jo puhuttu. Miksi en saa ottaa asioita uudelleen esille ja yrittää kääntää niitä paremmiksi edes jotenkin? Aina joudun vain toteamaan, että jep.. Minusta ei ole alunperin välitetty, periaatteessa meikällä kävi vain tuuri.

Tuuria.. Kuulostaa niin uskomattomalta paskalta. En tiedä, että olenko ollut sitten niin kauhea ihminen, että olisin koskaan ansainnut sellaista paskaa niskaan tai selkään puukotusta.. Minähän se kiltti olin ja yritin sulattaa asian ja katsoa sitä täysin sormieni läpi. Muutin elämääni radigaalisti.. Kiitoksena siitä, en voi edes keskustella asioista. On vain aika ottaa kynä käteen ja kirjoittaa tunteet ja ajatukset paperille, niinhän minä olen ennenkin tehnyt.

Olen vaiti, en sano mitään.. Kai joskus jokin muu aukaisee suunsa ensin ja yrittää edes ymmärtää, että kuinka pahalta minusta tuntuu.

En pysty antamaan sinulle anteeksi

Anna aikaa itsellesi

Katson peiliin, mitä minä näenkään?
Edelleen se sama ihminen joka siinä on aina ollutkin. Epätoivoinen ja hukassa.. Onko asia vieläkin näin? Luojan kiitos voin sanoa, ei.. Se ei ole enää näin.

Viimeaikoina olen kamppaillut monen eri asian kanssa, tuntenut suoranaista kipua, saanut paniikki- ja ahdistuskohtauksia ja tuntenut kertakaikkisen epätoivon vallanneen minut. Minulle tapahtui turhan paljon asioita kerralla, enkä enää tienyt, että mitä minä tekisin. Kerrankin ajattelin, että rauhoitu, hengitä ja rauhoitu. Ensimmäistä kertaa, kuuntelin tunteitani, en muiden mielipiteitä. Vain sitä, mikä itsestä tuntui parhaalta ajatukselta, oikealta vaihtoehdolta. Liiallinen kiltteys tuli viimeisen kerran vasten kasvojani, enkä aijo enää palata siihen aikaan. En enää ikinä.

Autanko edelleen muita ja kuuntelenko minä muiden huolia? Miksi? Voih.. Vihdoin ja viimein sanon sen, en enää tarjoa olkapäätäni kaikille, en jaksa enää vetää muita pohjalta ylös, koska en saanut koskaan tarpeeksi tukea omiin asioihini, harva jaksoi kuunnella, kun minulla oli jotakin sydämellä. Olen pahoillani tästä, mutta samalla myös erittäin helpottunut. Nykyään autan vain muutamaa ihmistä, juuri heitä, jotka ovat auttaneet minua. En kuitenkaan torju ketään, jos joku alkaa vuodattamaan, mutta joudun yleensä vain toteamaan, että sinun on löydettävä itse ratkaisu tilanteeseen, niin minäkin tein.



Tunnen pahaa oloa ja helpotusta samaan aikaan. Tuntuu, kuin minun pitäisi pyytää anteeksi kaikilta, anteeksi sitä, että olen ollut tälläinen ja anteeksi sitä, minkälaiseksi minä muutun. Kaikki ihmiset, jotka elämässäni ovat olleet jättävät muiston itsestään. Mutta olen pahoillani siitä, että minun aikani ei enää riitä kaikille, minun on annettava tilaa nyt vain itselleni ja ajatuksilleni. Teen sitä, mikä tekee minut onnelliseksi, olen siellä, missä minä olen onnellinen ja missä minusta tuntuu, että olen kotona. Aina siellä, missä tunnen itseni tervetulleeksi. Tulevaisuuteni on vielä täysin auki, mutta suunta on oikea ja mistäkö sen tiedän? Minä tunnen sen.

Olen muuttunut, omasta ja monen ystäväni mielestä parempaan suuntaan. Mutta samaan aikaan olen myös "paennut", vai voisiko asiaa niinkään ilmaista? En tahdo olla enää kotiseudullani, koska kaikki muistuttaa vain menneestä ja siitä, kuinka pahaolo minulla on joskus ollut ja kuinka joudun edelleen kamppailemaan itseni ja tunteideni kanssa. Haluan alkaa rakentamaan omaa elämääni ja katsoa tulevaisuuteen. Tapahtui kuitenkin mitä tahansa, voin vannoa, että en jää yksin. Suurimmat muutokset ovat kuitenkin vasta edessä.. Tuntuu niin pahalta ajatella, että paikka, jossa tunsin itseni aina täysin tervetulleeksi on nykyään yksi pahan olon aiheuttaja ja sieltä minun on päästävä pois. Tavalla tai toisella, mutta pikkuhiljaa.

Tiedän, että päätökseni eivät tule miellyttämään kaikkia ja pahimmassa tapauksessa jätän ihmisiä pulaan. Mutta minulla ei ole enää vaihtoehtoja. Joskus on vain tajuttava, että elämä on sinua itseäsi varten, ei kaikkia muita. Kukaan muu ei tee elämästäsi parempaa, kuin sinä itse.

"Rakasta, sillä huomenna se voi olla liian myöhäistä."

Arpeutuneet haavat, turhaan aukaisin. Nyt se loppuu ja elämä alkaa.

Hakusessa

Joskus sitä vain jää yksin ja se sattuu

Ei voi taas tajuta tätä olotilaa, koska pitkään aikaan ei ole ollu ahdistavaa oloa. Väliin nyt kuitenkin taas tuntuu siltä, että on vain turtana kaikelle, eikä jaksaa välittää mistään. Johtuuko se sitten väsymyksestä vai yksinkertaisesti kyllästymisestä? Osaisinpa itse vastata tuohon, kun voisin ajatella, että molemmat asiat liittyisivät siihen.

Kirjoittaminen sai ennen meikän asioita selvemmiksi, kun sai oikeasti purkaa niitä jonnekkin, mutta nyt.. Ratkaisu ei vain löydy enää teksteistä. Olen jääny vain paikalleen elämässäni ja en saa tehtyä asian eteen yhtään mitään, vaikka tahtoa olisikin.. Niin.. Tahtoa, mutta silti en yritä kuitenkaan mitään? Saa tässä taas syyllistä etsiä ja katsoa vain peiliin keskisormi pystyssä.

Tekisi vain mieli vaihtaa maisemaa ja jättää asioita taakse, mutta en vain uskalla.. Pitäisi luopua jostain, että voisi avata itselleen uuden tulevaisuuden. Miltä se tulevaisuus sitten näyttäisi? En osaa tarkalleen sitäkään sanoa, toivon mukaan paljon onnellisemmalta ja vapaammalta...

Siis suoraan sanoen vituttaa jokapäivä, vai olenko joskus tyytyväisempi.. Voi kyllä. Sentään edes joskus, mutta en siellä missä ennen. Toisinaan sitä vain tuntee itsensä riesaksi jokapuolella ja jokapaikassa. Olisi vaan kaikkein paras ottaa, lähteä ja vaihtaa maisemaa. Etsiä itselle se parempi polku onneen.. Yksin, vai yhdessä?

Joskus se ajatus taas valtaa