Minun tarinani..

Kalwarian kanssa hirvaalla kisoissa kesällä 2012

"Jo nuoren löysin elämälle suunnan,
kulmakiven, kaiken sen mitä mä haluun duunaa."

"Tää on ainoo syy miks aamul jaksan nousta,
ainoo juttu mist en tingi, ainoo mist en jousta."

"Vaikka olenkin vielä niin pieni, Henkisesti suurempaan olen silti. Matkallani kokenut vaiketa käänteitä."

"Tää on omistettu sille missä oon kasvanu, Tää on omistettu niille jotka on jaksanu. Mun touhua ja mun toiveita."

Niin monista pienistä lauseista pystyn kertomaan tarkemmin siitä, kuka minä olen. Voisinhan tietysti vain sanoa olevani tavallinen, yksi muiden joukossa. Mutta ei, kerron itsestäni muutamia asioita, ajatuksia, mitä päähäni nyt vain juolahtaakin...

Aloitan siitä, kun olin pieni.. Vai voinko sanoa pieni, kun olin huomattavasti ylipainoinen? Iloinen koulua käyvä pieni lapsi, joka halusi aina olla kaikkien kaveri, joka halusi aina olla vain kiltti ja rauhallinen. Ala-asteella minulla oli useita ystäviä, mutta myös niitä, jotka tykkäsivät moittia ulkonäköäni tai tyyliäni. Yritin aina olla välittämättä, mutta se teki kuitenkin pahaa, mutta en halunnut kertoa siitä kenellekkään, koska muuten minua olisi varmasti kiusattu enemmän.

Minä ja ensimmäinen lempihevoseni Tuli-Valtteri eli Lalli.
v.2004

Ollessani ala - asteella sain alkaa käymään ratsastustunneilla kerran viikossa. Keskiviikko oli kaikkein paras päivä viikossa. Kun aloitin harrastuksen, sain houkuteltua myös silloisen parhaan ystäväni mukaan, joten asiat eivät olisi voineet sujua enää paremmin. Muutamat koulukaverit antoivat heti hevoshullun leiman, mutta yritin olla välittämättä siitä. Sen sanon, että pienestä asti olen ollut vahva persoona ja olen osannut pitää puoleni.

Kiinnostus hevosiin kasvoi kokoajan ja aloimme käymään ystäväni kanssa myös lauantaisin tallilla hoitamassa hevosia. Saimme myös hoitohevoset ja halusimme pitää niistä hyvää huolta. Ensimmäinen hoitohevoseni oli Oliver Ossaus. Aika kului ja vuonna 2006 kesällä pyöräilimme kaverini kanssa lähes päivittäin tallille ja matkaa oli 16km yhteen suuntaan, mutta eihän se missään tuntunut. Ja yllättäen aloin huomaamaan, että painoni alkoi putoamaan.

Ylä-aste ja uudet kujeet.. 7 luokan alussa olin edelleen rauhallinen ja tykkäsin käydä koulussa. Mutta ensimmäisen hoitohevoseni kuolema aiheutti vähän ongelmia.. En saa mielestäni sitä päivää, kun saavuin kouluun Oliverin poislähdön jälkeen ja kuinka istuimme kotitalouden tunnilla ja raapustin vihkoni kanteen "Oliver Ossaus, nuku rauhassa syvää unta". Hyvä on, ymmärrän, ettei kouluvihkoihin tarvitsisi kirjoittaa tai piirtää yhtään mitään, mutta sillähetkellä ei päässäni muuta pyörinyt.

Minä ja Oliver Ossaus
v. 2006

 Tunti jatkui, mutta kun olimme siivoilemassa jälkiämme, huomasin vihkoni kadonneen. Etsin sitä jokapaikasta ja kun lähes kaikki muut luokkakaverit olivat poistuneet, opettaja pyysi minua luokseen. "Tälläsiä töherryksiä ei vihkoihin kirjoiteta, et keskity tunnilla ollenkaan, kerta kerkeät jotain muuta kirjoitella." Sain vain mutistua takaisin, että se on hevosesta.. " mutta valitus jatkui. En muista tarkkaan, mitä hän valitti, mutta poistuin tilanteesta hetkeksi, koska se teki minulle pahaa. 

Kaverini olivat sillävälin yrittäneet selittää, että se oli minulle arka aihe, mutta ei opettaja siitä tuntunut välittävän. Kun yritin poistua luokasta, niin opettaja jaksoikin vielä alkaa selostamaan siitä, kuinka vakava asia oli ja minä en vain voinut ymmärtää, miten se oli niin suuri virhe. Minä, joka en koskaan nalkuttanut opettajalle vastaan, en koskaan halunnut sanoa mitään pahaa, mutta siinä tilanteessa raivo alkoi vallata minua : "Haista sinäki vittu!" revin vihkon opettajan käsistä ja painelin ulos luokasta.

8 luokalla mielenkiinto kouluun katosi kokonaan, minusta tuli myös "koulukiusaaja" ja sitä en koskaan voinut täysin ymmärtää. Myös kaksi ystävääni leimattiin siihen mukaan, koska olin aina heidän kanssaan. Puhutteluissa tuli istuttua, mutta syy oli aivan turha. Asia oli sellainen, joka ei liittynyt millään tapaa kouluun. Eräs henkilö halusi minut vain ongelmiin, koska en tehnyt hänen toiveidensa mukaan.. Voi sitä riemun päivää. Todistuksessani arvosanani laskivat huomattavasti ja ennen 9 luokan alkua päätin, että minun täytyisi koettaa nostaa niitä takaisin.

Noniin.. Nyt varmasti monet ajattelevat, että olen ollut asenne ongelmainen, ehkä se on niinkin. Olisin voinut käyttäytyä asiallisemmin, mutta  mitä menneelle enää voi? Tämän kaiken aikana kiinnostukseni hevosiin vain kasvoi ja vahvistui. Jos olisin käynyt vähemmän tallilla, niin olisihan niitä läksyjä tullut silloin tehtyäkin ehkä paremmin, mutta asetin silloin asiat omasta mielestäni tärkeysjärjestykseen ja kehtaanko edes sanoa.. En kadu päivääkään.

Minä ja Fides
v. 2007

Kaikki huonot ajatukset unohtuivat, kun sain touhuta hevosten kanssa. Minulle ne olivat tärkeintä ja haaveilin, että ylä-asteen jälkeen lähtisin opiskelemaan hevosenhoitajaksi tai vastaavaksi, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Halusin jäädä kotipaikkakunnalle ja tutulle tallille edelleenkin, varsinkin, kun minulla oli siellä tärkeitä hevosia. Ainakin yksi ylitse muiden, Fides.

Lähdin sitten opiskelemaan Turvallisuus-alalle ja sinne kun menin, päätin, että en puhuisi harrastuksestani mitään uusille koulukavereille, koska en jaksanut pilkkaamista enää yhtään. Mutta täyttäessäni 16, suurin haaveeni toteutui. Sain oman hevosen ja vielä kaiken lisäksi Fideksen! Silloin en kyennyt pitämään suutani kiinni ja kaverit eivät olleet uskoa, että harrastin kyseistä lajia, mutta ehkä olimme kaikki jo kasvaneet senverran, että toisten harrastuksia tai tyyliä ei arvosteltu.

Koulu sujui aika hyvin, vaikka moneen kertaan olin aikeissa lopettaa, koska olin mielestäni väärällä alalla. Halusin jatkuvasti vain tallille ja olla siellä. Into hevosiin ei koskaan laantunut, mutta onneksi jatkoin sinnillä loppuun tämänkin koulun.

Palataan vielä hetkeksi kuitenkin vuoteen 2011... Vaikka keskityinkin kouluun paljon enemmän mitä ennen, kävin silti päivittäin tallilla ja sain ratsastaa monia muita hevosia ja omasta mielestä kehityin ratsastajana hyvää tahtia kokoajan. Osallistuimme Fideksen kanssa kouluratsastuksen pohjois-suomen mestaruuksiin ja voitimme junior-mestaruuden!

Keskityin Fideksen kanssa kouluratsastukseen entistä enemmän ja hyppäsin sen kanssa harvoin. Mutta siitä huolimatta kilpailin myös esteillä Kalwarian kanssa.

Kisoissa Ryttarella Kalwarian kanssa

Kalwariasta tuli minulle erittäin tärkeä hevonen ja haaveenani oli, että jos joskus saisin tamman itselleni, mutta ajattelin haaveen täysin turhaksi, koska varaa ei ollut. Halusin kilpailla esteillä ja Kalwaria oli minulle kaikkein paras vaihtoehto. Alkuvuodesta 2012 sainkin niin hienon uutisen, että se muutti elämääni täysin.. 

Kaikki tuntui olevan hyvin ja olin tyytyväinen elämääni, mutta yksi asia vaivasi minua. Jokakerta kun olin ratsastanut tai ollut jaloillani koko päivän, niin polviini sattui. Alkuun kipu oli vähäistä, mutta päivien ja viikkojen kuluessa kipu kasvoi ja toiseen polveen alkoi kertymään nestettä. Kaikkein pahin kipu oli aina esteratsastuksen jälkeen, koska silloin piti pitää lyhyempiä jalustimia. Yritin kääriä kaikkea polvieni tueksi, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Söin kipulääkkeitä lähes päivittäin, mutta kipu ei hellittänyt.

Kesä 2012 alku oli ihan lupaavaa, mutta kipujen pahentuessa en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa, kuin mennä lääkäriin. Siellä vain sanottiin, että ottaisin kipulääkkeitä ja ratsastusta pitäisi vähentää huomattavasti. Ajatus siitä tuntui raskaalta, koska halusin ratsastaa paljon erilaisia hevosia, mutta nyt siihen tulikin yhtäkkiä täydellinen stoppi. Olin tallilla päivittäin, mutta en vain ollut enää niin innoissani siellä, koska olisin halunnut ratsastaa. Onneksi minulla oli hevosilleni hoitaja, joka liikutti Fidestä ja Kalwariaa. Ne kävivät myös välillä tunneilla ja itse ratsastin max. 3 kertaa viikossa. Kisoja en suostunut koskaan jättämään väliin, vaan kävin treeneissä säännöllisesti. Mutta sekään ei riittänyt.

Voin myöntää, että kiinnostukseni alkoi vähän hiipumaan, koska en pystynyt tekemään sitä, mitä halusin. Sanotaanko, että aika tallilla alkoi olla osittan pelkkää istumista ja ihmettelemistä. Monesti tuli myös mietittyä, että mitä tekisin omilla hevosilla, jos en pystyisi edes ratsastamaan päivittäin. Oli taas vain koottava itsensä, minäkö luovuttaisin näin pienestä? En ikinä..

Elokuun aikana keskityin enemmän siihen, että millaisessa asennossa jalkani olivat, kun ratsastin. Mieleeni tuli usein se, että estevalmennuksissa minulle sanottiin, että älä purista polvilla... Ja tänäpäivänäkin joudun jalkojeni asentoa muuttamaan ja kuin taikaiskusta.. Polviini ei enää koske. Joskus esteitä hypätessä saattaa tulla vihlovaa kipua, mutta nyt tiedän mistä se johtuu ja asian voi onneksi muuttaa. Ja mikä parasta, nyt pystyn jälleen keskittymään kunnolla ratsastukseen ja saan mennä usealla eri hevosella. 

näin mä elän, haluun elää ja tuun elää ikuisesti

Entäpä mitä teen tulevaisuudessa? Siinä vasta miettiminen, vai onko? Hevoset eivät tule katoamaan elämästäni ikinä ja toivon, että saisin työskennellä näiden mahtavien eläinten kanssa aina. Koska tämä ei ole minulle harrastus, tämä on elämäntapa. Ne eivät ole vain eläimiä, he ovat ystäviä.

Eli kuka minä olen? Ja mitä minä olen?