Joitakin asioita on vaikea lausua ääneen..

Monet muut ajattelavat varmasti samoin. Mikä siinä on niin vaikeaa? Asioiden sanominen/tunteiden ilmaiseminen on todellisuudessa oikeasti vaikeaa, mutta vain silloin, kun oikeasti välittää ja sitä tarkoittaa. Pidetäänkö meidän kaltaisia ihmisiä silloin säälittävinä? Emme puhu. kun emme saa sanaakaan suusta ulos. Esimerkkinä vaikka se, että välittää jostain toisesta, mutta koska ei tiedä, mitä toinen ajattelee, olenko pilanut kaikki, tai yksinkertaisesti uskallanko edes sanoa asiaa ja kertoa tunteista toiselle?
Niin.. Onhan näitä miljoonia ihania elokuvia, jossa aina onnistaa, mutta me elämme kuitenkin todellisessa maailmassa, ilman käsikirjoitusta. Meidän täytyy valita polkumme, päättää omat tekomme, kukaan ei ole kirjoittanut niitä etukäteen mihinkään.

Olen koko elämäni ajan kirjoittanut tuntemukseni ja oloni paperille, en vain pysty puhumaan. Se ei riipu siitä, ettenkö luottaisi toiseen tarpeeksi. Haluaisin oppia kertomaan olostani.. Mutta jokakerta, kun tulee vastoinkäymisiä vetäydyn pois. Tavallaan piiloudun jonnekkin ja elän oman pääni sisässä. Unohdan asioita, en puhu kenellekkään.. Erittäin itsekästä. Nyt, paripäivää sitten joku avasi silmäni tässäkin asiassa. Aloin ymmärtämään, että tällätavalla karkoitan kaikki läheiseni ympäriltäni.. Perheeni, ystäväni.. Nyt sitä vain miettii, että onko kaikki liian myöhäistä? Vieläkö asiat voisi korjata? Voinko oikeasti muuttua, jos sitä itse haluan? Minä ainakin uskon, että ihmiset pystyvät muuttumaan. Eikai puhuminen niin vaikeaa voi olla? Jos olisi edes se yksi ihminen, joka voisi kuunnella. Tukea, kun tulee vastoinkäymisiä ja iloita, kun on syytä olla onnellinen.

Minä kuuntelen muiden murheita paljon ja monet ovat sanoneet, että heille tulee helpompi olo, kun saavat purkaa asioitaan jollekkin ja puhua niistä ääneen. Edelleen mietin, miksi en itse alunperin voisi tehdä samoin? Miksi kaikki pitää kätkeä ja sulkea kaikki muut ihmiset ympäriltä..

Nyt on vain otettava itseään niskasta ja katsottava ympärilleen.. Elämä ei tule muuttumaan, ellei tee itse asioilleen jotakin. On avattava suu ja joko oltava onnensa kukkuloilla siitä, mitä vastaan tulee, mutta aina on muistettava, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista.. Minulla, se ei ole ikinä ollutkaan. On elettävä päivä kerrallaan, tartuttava tilaisuuksiin, uskaltaa puhua tunteistaan ja katsoa minne polku johdattaa. Yksin tai yhdessä, jonkun toisen kanssa?

"Sä olet siinä niin kuin et olisikaan,
Katsot niin kuin tyhjää.
Enkä voinut ymmärtää."

"Toivon että olet täällä,
Ennenkuin on liian myöhäistä.Minä voin taistella ja suojautua."