Jospa onkin niin, että elän vain kerran?

Kerrankin voisi sanoa, että asiat alkavat olemaan järjestyksessä. Mistä se johtuu? Ehkä omasta asenteestani. Ei ole kauan, kun tuli moneen kertaan mietittyä, että mihin sitä on elämänsä tavallaan "tuhlannut"? Kuinka usein saan edelleen kuulla mielipiteet siitä, että elämäni on yksitoikkoinen ja pitäisi pystyä ajattelemaan jo tulevaa ja jotain ihan muuta, kuin elämäni tallilla.
Saisinko vain esittää pienen kysymyksen: Mitä se kenellekkään kuuluu, että miten MINÄ aikani vietän? Voin sentään sanoa kehittyväni kokoajan ja hyvää tahtia jossain, kuin se, että alkaisin opettelemaan jatkuvasti uusia ja uusia asioita. On vain enää pari hassua viikkoa kouluakin jäljellä, mitä sen jälkeen?
Vielä muutama viikko sitten, olin ihan hakusessa ja mietin kokoajan, että mitä haluan tehdä, minne menen, pitäisinkö välivuoden vai hankkisinko töitä? Yksi asia oli kuitenkin täysin varmaa: Haluan olla tallilla niin paljon, kuin mahdollista.
Tämän kertoessani ääneen, monet pyörittelivät silmiään ja jättivät kuitenkin mielipiteensä sanomatta, mutta ei minua kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Viime päivien aikana, olen ollut yhteyksissä vanhoihin talliystäviini, jotka kiinnostuksen loputtua lopettivat tämän ihanan harrastuksen. He haluaisivat aloittaa uudestaan ja katuvat sitä, kun lopettivat. Mutta jostain syystä, he eivät enää uskalla tulla takaisin. Muistan, kuinka kaduin sitä, että en koskaan halunnut lopettaa tätä ihanaa harrastusta vaan kävin tallilla päivittäin, mietin, kuinka moni muu oli tehnyt niin ison muutoksen elämässään, että jätti tämän kaiken taaksensa? Mutta niinsanotusti: se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Kannattiko lopettaa?

Ihmisillä voi olla niin monta eri käsitystä tallielämästä, ovatkohan jotkut unohtaneet, ettei siellä olla vain pelkkien hevosten takia? Siellä on myös ystäviä. Voisin itse sanoa, että ei pelkkiä ystäviä, vaan minun perheeni. Olen kasvanut siellä kaikki nämä vuodet ja viihdyn siellä edelleen. Se on minun kotini, paikka jonne tunnen kuuluvani.

Oliver Ossaus v.2006

Ei tietenkään ole paikkaa, jossa olisi aina ja vain onnellinen. Vastoinkäymisiä ja surua tulee ihan jokapuolella, ihan eri muodoissa. Rakkaan eläimen menettäminenkin on vaikeaa, oli se sitten oma, tai hoitohevonen. Mutta mitä tähän voisi sanoa?  Se on vain elämää ja meidän on jatkettava eteenpäin. Mikään tässä maailmassa ei ole ikuista. Voimme näyttää tunteemme, että nyt tekee pahaa, mutta sillon saakin itkeä. Aina on joku, joka auttaa seuraavaan päivään. Viime päivinä olen oppinut, että murheiden kätkeminen sisälleen vain pahentaa asioita entisestään. Päässäsi pyörittelet asiat niin huonoiksi, että ulospääsyä ei enää tunnu olevan. Käytöksesi muuttuu, olet väsynyt, itkuisen näköinen, hiljainen ja sulkeutunut. Tunnet, että mikään ei enää tässä maailmassa saa minua hymyilemään ja jatkamaan uudestaan, olen menettänyt kaiken! Ei, ei se näin saa olla.. Joskus on vain kerrottava murheensa jollekkin toiselle, se helpottaa ainakin vähän. Loppupeleissä huomaatkin, että asiaan löytyy ratkaisu, kun toinen auttaa.
En hetki sitten voinut ajatellakkaan, että muka puhuisin jollekkin, ei... Ajattelin aina, että ne asiat eivät kuulu muille, en halua olla vaivaksi, en halua olla säälittävä. Mutta sitten tuli se kynnys vastaan, enää en pysty pitämään sisälläni asioita ja kaikki tuli itkuna ulos. Asiat täytyy oppia kantapään kautta.

Elämme vain kerran, elämä on lyhyt

Iloitse jokaisesta päivästä