Anna aikaa itsellesi

Katson peiliin, mitä minä näenkään?
Edelleen se sama ihminen joka siinä on aina ollutkin. Epätoivoinen ja hukassa.. Onko asia vieläkin näin? Luojan kiitos voin sanoa, ei.. Se ei ole enää näin.

Viimeaikoina olen kamppaillut monen eri asian kanssa, tuntenut suoranaista kipua, saanut paniikki- ja ahdistuskohtauksia ja tuntenut kertakaikkisen epätoivon vallanneen minut. Minulle tapahtui turhan paljon asioita kerralla, enkä enää tienyt, että mitä minä tekisin. Kerrankin ajattelin, että rauhoitu, hengitä ja rauhoitu. Ensimmäistä kertaa, kuuntelin tunteitani, en muiden mielipiteitä. Vain sitä, mikä itsestä tuntui parhaalta ajatukselta, oikealta vaihtoehdolta. Liiallinen kiltteys tuli viimeisen kerran vasten kasvojani, enkä aijo enää palata siihen aikaan. En enää ikinä.

Autanko edelleen muita ja kuuntelenko minä muiden huolia? Miksi? Voih.. Vihdoin ja viimein sanon sen, en enää tarjoa olkapäätäni kaikille, en jaksa enää vetää muita pohjalta ylös, koska en saanut koskaan tarpeeksi tukea omiin asioihini, harva jaksoi kuunnella, kun minulla oli jotakin sydämellä. Olen pahoillani tästä, mutta samalla myös erittäin helpottunut. Nykyään autan vain muutamaa ihmistä, juuri heitä, jotka ovat auttaneet minua. En kuitenkaan torju ketään, jos joku alkaa vuodattamaan, mutta joudun yleensä vain toteamaan, että sinun on löydettävä itse ratkaisu tilanteeseen, niin minäkin tein.



Tunnen pahaa oloa ja helpotusta samaan aikaan. Tuntuu, kuin minun pitäisi pyytää anteeksi kaikilta, anteeksi sitä, että olen ollut tälläinen ja anteeksi sitä, minkälaiseksi minä muutun. Kaikki ihmiset, jotka elämässäni ovat olleet jättävät muiston itsestään. Mutta olen pahoillani siitä, että minun aikani ei enää riitä kaikille, minun on annettava tilaa nyt vain itselleni ja ajatuksilleni. Teen sitä, mikä tekee minut onnelliseksi, olen siellä, missä minä olen onnellinen ja missä minusta tuntuu, että olen kotona. Aina siellä, missä tunnen itseni tervetulleeksi. Tulevaisuuteni on vielä täysin auki, mutta suunta on oikea ja mistäkö sen tiedän? Minä tunnen sen.

Olen muuttunut, omasta ja monen ystäväni mielestä parempaan suuntaan. Mutta samaan aikaan olen myös "paennut", vai voisiko asiaa niinkään ilmaista? En tahdo olla enää kotiseudullani, koska kaikki muistuttaa vain menneestä ja siitä, kuinka pahaolo minulla on joskus ollut ja kuinka joudun edelleen kamppailemaan itseni ja tunteideni kanssa. Haluan alkaa rakentamaan omaa elämääni ja katsoa tulevaisuuteen. Tapahtui kuitenkin mitä tahansa, voin vannoa, että en jää yksin. Suurimmat muutokset ovat kuitenkin vasta edessä.. Tuntuu niin pahalta ajatella, että paikka, jossa tunsin itseni aina täysin tervetulleeksi on nykyään yksi pahan olon aiheuttaja ja sieltä minun on päästävä pois. Tavalla tai toisella, mutta pikkuhiljaa.

Tiedän, että päätökseni eivät tule miellyttämään kaikkia ja pahimmassa tapauksessa jätän ihmisiä pulaan. Mutta minulla ei ole enää vaihtoehtoja. Joskus on vain tajuttava, että elämä on sinua itseäsi varten, ei kaikkia muita. Kukaan muu ei tee elämästäsi parempaa, kuin sinä itse.

"Rakasta, sillä huomenna se voi olla liian myöhäistä."

Arpeutuneet haavat, turhaan aukaisin. Nyt se loppuu ja elämä alkaa.

Hakusessa

Joskus sitä vain jää yksin ja se sattuu

Ei voi taas tajuta tätä olotilaa, koska pitkään aikaan ei ole ollu ahdistavaa oloa. Väliin nyt kuitenkin taas tuntuu siltä, että on vain turtana kaikelle, eikä jaksaa välittää mistään. Johtuuko se sitten väsymyksestä vai yksinkertaisesti kyllästymisestä? Osaisinpa itse vastata tuohon, kun voisin ajatella, että molemmat asiat liittyisivät siihen.

Kirjoittaminen sai ennen meikän asioita selvemmiksi, kun sai oikeasti purkaa niitä jonnekkin, mutta nyt.. Ratkaisu ei vain löydy enää teksteistä. Olen jääny vain paikalleen elämässäni ja en saa tehtyä asian eteen yhtään mitään, vaikka tahtoa olisikin.. Niin.. Tahtoa, mutta silti en yritä kuitenkaan mitään? Saa tässä taas syyllistä etsiä ja katsoa vain peiliin keskisormi pystyssä.

Tekisi vain mieli vaihtaa maisemaa ja jättää asioita taakse, mutta en vain uskalla.. Pitäisi luopua jostain, että voisi avata itselleen uuden tulevaisuuden. Miltä se tulevaisuus sitten näyttäisi? En osaa tarkalleen sitäkään sanoa, toivon mukaan paljon onnellisemmalta ja vapaammalta...

Siis suoraan sanoen vituttaa jokapäivä, vai olenko joskus tyytyväisempi.. Voi kyllä. Sentään edes joskus, mutta en siellä missä ennen. Toisinaan sitä vain tuntee itsensä riesaksi jokapuolella ja jokapaikassa. Olisi vaan kaikkein paras ottaa, lähteä ja vaihtaa maisemaa. Etsiä itselle se parempi polku onneen.. Yksin, vai yhdessä?

Joskus se ajatus taas valtaa

Tarinani opettaa; et saa koskaan luovuttaa..

 

Niin.. Meitä monia koetellaan yleensä monin eri tavoin. Joskus meistä jopa tuntuu, että joillakin menee aina vain hyvin, mutta itsellä menee jakuvasti huonommin ja huonommin. Silloin, kun tuntuu, että kerrankin voisi nauraa jollekkin, löytyy kulman takaa seuraava asia, joka painaa harteille. Onko se jatkuvasti sellaista? Jatkuuko se läpi meidän elämämme ajan? Onko tarkoitus, että jotkut meistä saavat olla aina onnellisia ja toiset pelkästään onnettomia, masentuneita, milloin mitäkin. Vai.. Olisiko meidän omassa asenteessamme muuttamisen varaa? Tiedämmekö itsekkään, että mikä meistä tekisi onnellisen? Odotammeko vain jotain sellaista, mikä ei pysty edes koskaan toteutumaan, vai pelkäämmekö sitä, että jäämme yksin, emmekä uskalla ottaa minkäänlaisia riskejä? 

Muutama kuukausi sitten olin itsekkin vain jatkuvassa epätoivossa, en osannut iloita kunnolla mistään, olin kokoajan väsynyt. Kadehdin silloin ihmisiä, jotka hymyilivät ja nauroivat aidosti, heillä tuntui olevan niin helppoa. Tuntui, kuin en edes olisi koskaan ollut oma itseni, en tuntenut mitään. Kirjoitin vain pahaa oloani paperille, koska en koskaan pystynyt kertomaan huonosta olostani. Halusin sulkeutua kokonaan pois muiden silmistä. Mitä olen oppinut niiltä ajoilta? En mitään muuta, kuin sen, että itsensä sääliminen on typerintä, mitä ihminen voi tehdä. Meille jokaiselle on jokin syy olemassa oloomme, vaikka se ei siltä aina tuntuisi. Meille kaikille löytyy jokin asia, mistä tulemme onnelliseksi, vaikka hymyileminenkin synkässä  mielentilassa tuntuu liian kaukaiselta ajatukselta.

Suurin pelko itselläni oli joskus se, että jäisin yksin. Ettei minulla olisi yhtään ystävää, ei kertakaikkiaan mitään. Mutta jokakerta, kun ahdistus ja suru valtasi mieleni, päätin sulkeutua oman pääni sisään. Pahensin asioita tietämättäni. En silloin halunut pitää yhteyksiä ystäviini, en keneenkään, koska ajattelin, että he eivät vain ymmärtäisi ja en edes pystyisi kertomaan mitään. Elämässä täytyy oppia kaikki kantapään kautta.. Niin kävi minullekkin.
Erään kerran tuntui, että olisin menettämässä jonkun ihmisen, sellaisen, joka oikeasti oli minulle tärkeä, mutta en kuitenkaan menettänyt. Hän sai minut tajuamaan, että asioista täytyy pystyä puhumaan, koska vain sulkeutumalla karkotan ihmisiä ympäriltäni.

Pikkuhiljaa tuntui siltä, että elämässäni palaset alkoivat loksahtamaan kohdalleen. Pitkästäaikaa aloin tuntemaan oloni oikeasti onnelliseksi, tänä päivänäkin olen vain onnellinen. Olo on paljon kevyempi...

Minua pidettiin yleensä aina kylmänä ihmisenä, että minulla ei vain voi olla tunteita muihin ihmisiin. Olin useamman silmissä vain sydämetön. Vaikka oikeastaan olin vain vailla suuntaa. Monen vuoden ahdistus alkaa kuitenkin olemaan nyt ohi.. Ja kyllä, omistan minäkin sydämen. Nyt ymmärrän, kuinka tärkeää välittäminen on ja kuinka tärkeää on puhua toiselle asioistaan, eikä jauhaa niitä yksinään päässään ja pahentaa niitä kokoajan. Viime kuukaudet ovat kasvattaneet minua paljon. Ja nyt vihdoinkin voin sanoa, että kaikki alkaa olemaan hyvin.

 

"Tarinani opettaa, et saa koskaan luovuttaa.
Pohjaltakin voi sydän ponnistaa.."

Joitakin asioita on vaikea lausua ääneen..

Monet muut ajattelavat varmasti samoin. Mikä siinä on niin vaikeaa? Asioiden sanominen/tunteiden ilmaiseminen on todellisuudessa oikeasti vaikeaa, mutta vain silloin, kun oikeasti välittää ja sitä tarkoittaa. Pidetäänkö meidän kaltaisia ihmisiä silloin säälittävinä? Emme puhu. kun emme saa sanaakaan suusta ulos. Esimerkkinä vaikka se, että välittää jostain toisesta, mutta koska ei tiedä, mitä toinen ajattelee, olenko pilanut kaikki, tai yksinkertaisesti uskallanko edes sanoa asiaa ja kertoa tunteista toiselle?
Niin.. Onhan näitä miljoonia ihania elokuvia, jossa aina onnistaa, mutta me elämme kuitenkin todellisessa maailmassa, ilman käsikirjoitusta. Meidän täytyy valita polkumme, päättää omat tekomme, kukaan ei ole kirjoittanut niitä etukäteen mihinkään.

Olen koko elämäni ajan kirjoittanut tuntemukseni ja oloni paperille, en vain pysty puhumaan. Se ei riipu siitä, ettenkö luottaisi toiseen tarpeeksi. Haluaisin oppia kertomaan olostani.. Mutta jokakerta, kun tulee vastoinkäymisiä vetäydyn pois. Tavallaan piiloudun jonnekkin ja elän oman pääni sisässä. Unohdan asioita, en puhu kenellekkään.. Erittäin itsekästä. Nyt, paripäivää sitten joku avasi silmäni tässäkin asiassa. Aloin ymmärtämään, että tällätavalla karkoitan kaikki läheiseni ympäriltäni.. Perheeni, ystäväni.. Nyt sitä vain miettii, että onko kaikki liian myöhäistä? Vieläkö asiat voisi korjata? Voinko oikeasti muuttua, jos sitä itse haluan? Minä ainakin uskon, että ihmiset pystyvät muuttumaan. Eikai puhuminen niin vaikeaa voi olla? Jos olisi edes se yksi ihminen, joka voisi kuunnella. Tukea, kun tulee vastoinkäymisiä ja iloita, kun on syytä olla onnellinen.

Minä kuuntelen muiden murheita paljon ja monet ovat sanoneet, että heille tulee helpompi olo, kun saavat purkaa asioitaan jollekkin ja puhua niistä ääneen. Edelleen mietin, miksi en itse alunperin voisi tehdä samoin? Miksi kaikki pitää kätkeä ja sulkea kaikki muut ihmiset ympäriltä..

Nyt on vain otettava itseään niskasta ja katsottava ympärilleen.. Elämä ei tule muuttumaan, ellei tee itse asioilleen jotakin. On avattava suu ja joko oltava onnensa kukkuloilla siitä, mitä vastaan tulee, mutta aina on muistettava, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista.. Minulla, se ei ole ikinä ollutkaan. On elettävä päivä kerrallaan, tartuttava tilaisuuksiin, uskaltaa puhua tunteistaan ja katsoa minne polku johdattaa. Yksin tai yhdessä, jonkun toisen kanssa?

"Sä olet siinä niin kuin et olisikaan,
Katsot niin kuin tyhjää.
Enkä voinut ymmärtää."

"Toivon että olet täällä,
Ennenkuin on liian myöhäistä.Minä voin taistella ja suojautua."

Jospa onkin niin, että elän vain kerran?

Kerrankin voisi sanoa, että asiat alkavat olemaan järjestyksessä. Mistä se johtuu? Ehkä omasta asenteestani. Ei ole kauan, kun tuli moneen kertaan mietittyä, että mihin sitä on elämänsä tavallaan "tuhlannut"? Kuinka usein saan edelleen kuulla mielipiteet siitä, että elämäni on yksitoikkoinen ja pitäisi pystyä ajattelemaan jo tulevaa ja jotain ihan muuta, kuin elämäni tallilla.
Saisinko vain esittää pienen kysymyksen: Mitä se kenellekkään kuuluu, että miten MINÄ aikani vietän? Voin sentään sanoa kehittyväni kokoajan ja hyvää tahtia jossain, kuin se, että alkaisin opettelemaan jatkuvasti uusia ja uusia asioita. On vain enää pari hassua viikkoa kouluakin jäljellä, mitä sen jälkeen?
Vielä muutama viikko sitten, olin ihan hakusessa ja mietin kokoajan, että mitä haluan tehdä, minne menen, pitäisinkö välivuoden vai hankkisinko töitä? Yksi asia oli kuitenkin täysin varmaa: Haluan olla tallilla niin paljon, kuin mahdollista.
Tämän kertoessani ääneen, monet pyörittelivät silmiään ja jättivät kuitenkin mielipiteensä sanomatta, mutta ei minua kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Viime päivien aikana, olen ollut yhteyksissä vanhoihin talliystäviini, jotka kiinnostuksen loputtua lopettivat tämän ihanan harrastuksen. He haluaisivat aloittaa uudestaan ja katuvat sitä, kun lopettivat. Mutta jostain syystä, he eivät enää uskalla tulla takaisin. Muistan, kuinka kaduin sitä, että en koskaan halunnut lopettaa tätä ihanaa harrastusta vaan kävin tallilla päivittäin, mietin, kuinka moni muu oli tehnyt niin ison muutoksen elämässään, että jätti tämän kaiken taaksensa? Mutta niinsanotusti: se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Kannattiko lopettaa?

Ihmisillä voi olla niin monta eri käsitystä tallielämästä, ovatkohan jotkut unohtaneet, ettei siellä olla vain pelkkien hevosten takia? Siellä on myös ystäviä. Voisin itse sanoa, että ei pelkkiä ystäviä, vaan minun perheeni. Olen kasvanut siellä kaikki nämä vuodet ja viihdyn siellä edelleen. Se on minun kotini, paikka jonne tunnen kuuluvani.

Oliver Ossaus v.2006

Ei tietenkään ole paikkaa, jossa olisi aina ja vain onnellinen. Vastoinkäymisiä ja surua tulee ihan jokapuolella, ihan eri muodoissa. Rakkaan eläimen menettäminenkin on vaikeaa, oli se sitten oma, tai hoitohevonen. Mutta mitä tähän voisi sanoa?  Se on vain elämää ja meidän on jatkettava eteenpäin. Mikään tässä maailmassa ei ole ikuista. Voimme näyttää tunteemme, että nyt tekee pahaa, mutta sillon saakin itkeä. Aina on joku, joka auttaa seuraavaan päivään. Viime päivinä olen oppinut, että murheiden kätkeminen sisälleen vain pahentaa asioita entisestään. Päässäsi pyörittelet asiat niin huonoiksi, että ulospääsyä ei enää tunnu olevan. Käytöksesi muuttuu, olet väsynyt, itkuisen näköinen, hiljainen ja sulkeutunut. Tunnet, että mikään ei enää tässä maailmassa saa minua hymyilemään ja jatkamaan uudestaan, olen menettänyt kaiken! Ei, ei se näin saa olla.. Joskus on vain kerrottava murheensa jollekkin toiselle, se helpottaa ainakin vähän. Loppupeleissä huomaatkin, että asiaan löytyy ratkaisu, kun toinen auttaa.
En hetki sitten voinut ajatellakkaan, että muka puhuisin jollekkin, ei... Ajattelin aina, että ne asiat eivät kuulu muille, en halua olla vaivaksi, en halua olla säälittävä. Mutta sitten tuli se kynnys vastaan, enää en pysty pitämään sisälläni asioita ja kaikki tuli itkuna ulos. Asiat täytyy oppia kantapään kautta.

Elämme vain kerran, elämä on lyhyt

Iloitse jokaisesta päivästä

Ahdistus...

"saanko esitellä suru masennus ja ikävä,
 et niitä pystyy lainaa ne ei ole lähössä täältä mihinkään.
ne asuu mun päässä ja liikuttavat mun kirjoittavaa kättä
ja vaikka mä pyydän ne ei mua rauhaan jätä.
mä olen helvetin väsynyt olemaan helvetin väsynyt.."

Se tunne, kun et enää tiedä mitä olet tekemässä, mitä haluat tehdä? Oli eräs päivä, kun minulta kysyttiin, että mitä minä oikein haluan omalta elämältäni? En tiennyt vastausta, en tiedä, tiedänkö vieläkään.. Toisinaan tuntuu, että elämän täyttää pelkkä ahdistus, vain sellainen olo, että olet jumissa. Et saa suutasi auki, et uskalla kertoa, luulet, että sinulle nauretaan tai et vain haluaisi olla säälittävä muiden silmissä? Haudot asioita pääsi sisällä päivästä päivään, viikosta kuukauteen, vuodesta toiseen. Kohta jo huomaatkin, että olet vain umpikujassa. Asiat, jotka satuttavat, eivät ole kadonneet vaan se lannistaa jatkuvasti uudelleen ja uudelleen..

"istun hiljaa pimees ja itsesäälis kierin
taas monta tuntii vaan yksinäni vietin
mä tunnevammanen, heikko ja säälittävä, niin se vaan on
eikä mikään muutu tänään.
koulu menee vituiks, kun mä en voi jaksaa.
kun ilman motivaatio on vitun vaikeet jatkaa"

Kuulostaako tutulta? Minulle se on liiankin tuttua. Monet yöt menee vain istuessa ja miettiessä, että mitä olen tehnyt, miksi saan juuri tälläistä kohtelua? Vastausta ei vain koskaan saa mistään, miksi?
Viimeajat ovat olleet osittain liiankin rankkoja, vaikka tietysti.. Elämässäni on myös ilon aiheita, varsinkin uusi ja todella tärkeäksi tullut ystävä, mutta osaako mistään nauttia mitenkään, kun pidän kaiken sen pahan sisälläni? Jos ahdistaa, pitääkö se sanoa ääneen? Vuosikaudet olen kätkenyt asioitani, miksi siis tekisin mitään muutosta tämän asian suhteen? Monet ystäväni kertovat minulle murheistaan ja aina olen yrittänyt parhaani mukaan auttaa ja tukea. He tietävät, että minuun voi luottaa, en paljasta heidän asioitaan muille, mutta siksi haluaisinkin erääseen kysymykseen vastauksen: Miksei kukaan koskaan kysy, miten minä jaksan?
Kaiken oman tuskani ja taakkani lisäksi kannan teidän muiden murheita ja haen niihin ratkaisuja. Kun muiden asiat ovat jollaintapaa selvät, palaan taas itseeni ja huomaan, että minä olen edelleen samassa lähtöpisteessä.


Päälleppäin, kun elämääni katsoo, ei minulla pitäisi olla valittamista. Mutta pienet asiat saavat minut palautumaan helposti alaspäin. Syvään kuiluun, josta joskus nousin, pääsenkö sieltä seuraavan pudotuksen jälkeen ylös? Ei ole kuin muutama asia, joiden haluaisin olevan kunnossa, jotta voisin myös itse nauttia elämästäni täällä. Haluaisin vain varmuuden siihen, että olisin aina tervetullut sinne, missä minun kuuluu elää. Jatkuva vihan pito ilman mitään syytä, raastaa päivä päivältä enemmän ja enemmän. Mitä olen tehnyt? Mikä meni vikaan? Miksi en tunne itseäni tervetulleeksi tänne enää?
Korvissani kaikuu aina vain yksi lause:
"Tervetuloa maailmaan, täällä pärjätä saa omillaan.."

Tärkein maailmassa

Aikaa taas vierähtänyt kirjoittamisen suhteen ja tänään nyt päätin ottaa aiheekseni oman hevoseni, Fideksen. Kuinka se tuli, millainen se oli, miten se minulle päätyi ja kuinka jatkuu tulevaisuus?
Kuka haluaa tietää, saa sen lukea nyt..

Fides siis saapui tallillemme maaliskuussa vuonna 2007. Ei ollut kulunut kuin muutama kuukausi siitä, kun olin menettänyt ensimmäisen hoitohevoseni. Kun kuulin, että Fideksen toinen silmä oli sokeutunut edellisessä paikassa, ihmettelin suuresti, että voiko sen kanssa tehdä kaikki ihan normaalisti? En ollut aikaisemmin käsitellyt puoltasokeaa hevosta.
Fides oli minun silmissäni silloin kaikkein hienoin estehevonen, mitä olin ikinä nähnyt! Se oli nuoruudessaan startannut FEI-luokkia ja takana ainakin 170cm korkuiset esteet (ei vielä tähänkäänpäivään mennessä ole kenelläkään muulla hevosella meidän tallilta ollut niin korkeita tuloksia.)
Maaliskuun lopussa kaverini sitten sanoi, että alkaisimmeko hoitamaan Fidestä, olin 100% varma siitä, että emme saisi, koska se oli Katan kilpahevonen ja muutenkin sillä on toinen silmä sokea, enkä muutenkaan halunnut..
Lähdin kuitenkin Tiinan mukaan, kun hän kysyisi, jos hän saisi siitä hoitohevosen, kysyessään, hän kuitenkin kysyi minuakin. Ja olin vähän puusta pudonneen näköinen, kun saimme alkaa hoitamaankin niin hienoa hevosta.

Mennään ajassa hitusen eteenpäin..
Sain alkaa menemään Fideksellä tunnilla ja meninkin sillä aina. Silloin minulla oli vaikea hallita sitä, kun se tuntui kuumenevan helposti. Ensimmäiset estereenit hevosen kanssa eivät menneet kovin hyvin, kun se lähti laukkomaan pitkin hallia ja minulla oli itku kurkussa, mutta kuitenkin, halusin mennä sillä uudestaan ja uudestaan..
Syksyn aikana Fidestä alettiin käyttämään enemmän tunneilla, olihan se myös taitava sileällä ja siitä tulikin todella monen suosikki. Ajanmyötä, herkkyys ja kaikki sittenvain katosivat..
Hoidin Fidestä kisoissa 2007-2008 vuodet, kunnes itse halusin myös hypätä sillä. Sijotuimme melkein aina. Vuoden 2009 alussa, minun olisi pitänyt alkaa jättämään Fides pois, koska oli monia muita pienempiä, joiden piti saada hyvä opetusmestari alleen, olin kuitenkin niin jääräpää, että en lopettanut. Pidin hevosesta todella paljon, mutta Fides oli jo niin suosittu, että se joutui juoksemaan päivittäin tunneilla.. Niin suuri sydäminen hevonen antoi aina kaikkensa, mutta loppupeleissä se kuitenkin masentui.. Ruokaa sille annettiin kahdenhevosen edestä, mutta se ei vain enää syönyt kunnolla. Sitten Fidekselle annettiin myös välillä pidempiä vapaita, mutta ei sekään oikein auttanut. Minun silmissäni ei enää näkynyt sitä niin komeaa hevosta, jonka muistin vuodelta 2007.
2009 kesällä silmäni avautuivat hevosen kohdalla kunnolla, en voinut ymmärtää, miten se pääsi niin huonoon kuntoon, miksi se ei suostunut syömään? Elämäniloa ei ollut silmissä. Se ei enää hörissyt nähdessään minua, en halunnut ottaa sitä tunnille, että se edes vähän säästyisi, mutta eihän sekään auttanut. Sitten alkoi vain armoton tinkaaminen kotona, nyt minun olisi aika saada oma hevonen!

Miten niin suosittu hevonen olikin yhtäkkiä tälläinen?
Siitähuolimatta, vaikka Fides oli laitumella se ei lihonut ollenkaan. Se juoksi kesän leireillä ja tunneilla, aina yhtä kiltisti ja luottohevosena. Syksyllä sitten vihdoin ja viimein sain suuni auki ja menin kysymään Fideksen hintaa, minun oli pakko saada se.
Ne päivät kuluivat hitaasti, kun vanhempien piti vielä miettiä asiaa. Muistan kuitenkin vieläkin erittäin hyvin oman syntymäpäiväni, kun täytin 16, he lupasivat ostaa sen minulle.

Tästä minulle herääkin kysymys, kuinka moni olisi halunnut tämännäköisen hevosen? Ja miksi ensimmäistä omaa hevosta pitää jankata ja miettiä? Tajusin itsekkin, että Fides olisi kaikkein paras vaihtoehto, osaava, luotettava..
Kun sain Fideksen omakseni, aloinkin keskittymään ratsastamiseen enemmän, olin omasta mielestäni ollut aina esteratsastaja ja nyt minulla oli tilaisuus päästä treenaamaan kunnolla, kun Fides taitaisi hyppäämisen taidon. Kaikki menikin hyvin vuoden 2010 aikana, mutta esteiden noustessa tajusin pelkääväni.. Hypyt eivät onnistuneet ja minulle sanottiin, että pidä taukoa ja keskity sileään. Hammastapurren aina mietin, että mitä järkeä on estehevosella vääntää sileää? Mutta tästä asiasta jälkeepäin osaan olla kiitollinen.

Fides alkoi ihanasti lihoamaan ja elämänilo palasi takaisin. Kovasti se alkoi hörisemäänkin.
Aloimme siis keskittymään kouluratsastukseen, alkuun olin niin hukassa, mutta siitähuolimatta menin lähes jokaisissa kouluvalmennuksissa ja kaikissa, mihin rahani vain riittivät. Suurinapu tuli kuitenkin omalta ja nykyiseltä valmentajaltani Katalta.
Lisää reeniä, lisää reeniä.. Ja aika mennä myös kisoissa. Vuonna 2011 alkoi myös työtuloksemme näkyä.

Kesällä 2011 tuli sitten puheeksi Pohjois-suomen mestaruudet. Alkuun se tuntui hyvältä ajatukselta, mutta en loppupeleissä ollut kuitnkaan varma. Minut kuitenkin otettiin mukaan joukkueeseen, joten sittenhän sitä vain mentiin. Tänäpäivänä en sitä vieläkään ymmärrä, että miten junior-mestaruus sattuikin sitten meille.

Olen niin onnellinen siitä, että sain kuin sainkin tämän hevosen itselleni. Pitkään töitä tehtiin ja tehdään edelleen. 2012 helmikuussa Fides täyttää 17 vuotta, mutta on silti erinomaisessa kunnossa. Tarkoitus olisi päästä jonainpäivänä starttaamaan Fideksen kanssa vaativia luokkia, mutta se vain vaatii töitä. Pieniä esteitä hypellään myös, että pysyy hevosen mieli virkeänä.
En osaa täysin varmasti sanoa, että mihin asti Fides minulla on. Tarkoitus olisi pitää se ihan loppuunasti ja antaa sen nauttia ansaitsemistaan eläkepäivistään, mutta ikinä ei voi tietää, jos se jostakin saisi erinomaisen kodin. Tämähetkinen tilanne kuitenkin vakuttaa siltä, että minulla se on ja pysyy, loppuun asti.

You are the only one for me
Year to year, in words and deed
In all this chaos the trace of clarity
You are the only one I see
My first and last, my all and everything
You are the One