Ratsastus, hevoset.. Kuka nyt mitenkin sen luokittelee. Tylsä hevostelija muiden joukossa.. Mutta tämän rakkaan harrastuksen aloitin keväällä 2004. (pitkä stoori tulossa, lukee kuka jaksaa..)
Se tunne, kun saavuin ensimmäistä kertaa niin suurelle tallille. En ollut koskaan käynyt ratsastuskouluilla tai muilla vastaavilla suuremmilla talleilla. Hevosia tuntui olevan paljon ja tietysti jännitti, millä niistä saisin elämäni ensimmäisen ratsastustuntini ratsastaa. Sainkin sitten turvallisen oloisen suomenhevosen, jota kutsuttiin Lalliksi. Hirmuinen jännitys kipristeli vatsanpohjassa, kun pääsin satulaan. Pelkoa en sentään tuntenut. Se tunti on kuitenkin jäänyt todella hyvin mieleen, varsinkin, kun pääsin harjaamaan Lallin tunnin jälkeen. Siitä päivästä hevosharrastukseni kunnolla pääsi alkuun. Joka keskiviikko tulin ratsastustunnille yhtä innokkaana. Erilaisia hevosia tuli kokeiltua jo aloittelijana, mutta Lalli oli ehdoton ykkönen. (kuten kuvasta huomaatte, olin silloin myös aika pyöreä..)
Pääsin aika nopeasti eroon taluttajasta, koska ikinä en pelännyt mitään. Vuoden 2004 lopussa, osallistuinkin heppakerhoon, jossa sain ensimmäisen hoitohevoseni. Lalli oli silloin siirtynyt tunneilta pois, joten en millään tiennyt, minkä hevosen haluaisin. Ensimmäinen tallikaverini Tiina pyysi minua sitten hoitamaan kanssaan mustaa lämminveri hevosta Oliver Ossausta. Oliver oli luonteeltaan mielettömän kiltti ja sillä pääsin ensimmäistä kertaa myös laukkailemaan ja maastoilemaan. Se hevonen oli ehdoton ykkönen elämässäni ja aina kävin sitä 3 kertaa viikossa hoitamassa, taluttamassa tunneilla ja yleensä sunnuntaisin sain jopa ratsastaa sillä! Se oli mahtavinta aikaa ikinä. Jo silloin päiväni tallilla pitenivät, koska seurasin isojen tallityttöjen touhuja ja halusin ehdottomasti osallistua iltatallin tekemiseen. Mikä muu voisi olla hauskemaa, kuin hevosten ruokinta?
Vähitellen uskaltauduin tulemaan jo aikaisemmin tallille, varsinkin kisa-aamuina muistan, kuinka heräsin jo kuudelta, että varmasti pääsisi edes vähän siivoamaan karsinoita, lakaisemaan käytäviä, siistimään paikkoja ja sitten istua ja seurata kisoja. Aina välillä piti myös piipahtaa laitumella katsomassa, kuinka Oliver jakseli.
2006 kesällä sain sitten ensimmäistä kertaa vuokrata hepan kokonaiseksi viikoksi! Se viikko oli niin ihana. Tallikavereita olin saanut silloin jo todella paljon ja sinä kesänä vietimme jokapäivän tallilla muutenkin. Saimme harjata hevosia tarhassa ja pidimme poneille myös kauneus-kilpailuja. Oliverin kanssa kävimme myös todella paljon maastossa ja silloin tuntui jo siltä, että osaisin ja tietäisin lähes kaiken hevosista. Eikö se ole ihan normaalia ajattelua jossakin vaiheessa hevosharrastusta? Sinä kesänä, voitin myös Maurus-palkinnon.
Saapui syksy.. ja niinsanottu ikävä lokakuu.. Muistan tarkalleen päivän 30.9.2006, kuinka istuin ystävieni kanssa kentänlaidalla suunnitellen seuraavana päivänä tulevia keppari-kisoja. Sitten vain hetki sen jälkeen, sainkin kuulla järkyttävimmän asian, mitä silloin vain voi kuulla. Oliver lähtisi kohti vihreitä laitumia. En muista, koska viimeksi olisin itkenyt niin paljon ja kuinka paljon sattui se tieto, että seuraava päivä olisi viimeinen, kun saisin olla Oliverin kanssa. 1.10.2006.. Reppu oli täyteen tupattu porkkanaa, omenaa ja kaikkea mahdollista.. Itkun kanssa se päivä meni, viimeisestä ratsastuksesta ei vain voinut nauttia. Seuraavana päivänä sitten tuli soitto, noin klo. 15.40, että Oliveria ei enää ollut. (Niin, jotkut pienet asiat jäävät hyvin mieleen, soittaja oli Tiina.)
Se päivä tietysti tuntui, kuin maailmanloppu olisi kolkuttanut. Mutta mielenkiinto harrastukseen ei silti kuollut ja jatkoin harrastustani silti. Kului vain kuukausi, kun sain seuraavan hoitohevoseni, tai oikeastaan ponin. Elben. Pieni harmaa/kimo tamma. Tietysti Elbeä tuli hoidettua yhtä hyvin, kuin Oliveriakin, mutta se ei vain tuntunut lähestulkoon samalta.
Sitten koittikin vuosi 2007. Muistan kuinka maaliskuun alussa tallille saapui kaksi uutta hevosta. Musta ja valkoinen. Mustan hevosen nimi oli Fides ja valkoisen Anakonda. Silloin ajattelin, että Fides oli varmaan hienoin estehevonen, mitä olin koskaan nähnyt! Ja yllättäen.. Tiinan kanssa päätimme sitten kysyä, saisimmeko alkaa hoitamaan ruunaa. Minua tietysti jännitti menn kysymään, koska ajattelin, että ei varmasti saada, kun se on toisesta silmästä sokeakin, mutta niinvain saatiin ja alussa halusin pitää sen salassa muilta tallikavereilta, kun kenelläkään muulla ei ollut silloin kahta hoitohevosta. Minusta oli jotenkin siistiä päästä hoitamaan kisoihin hevosta, vaikka ne olivatkin pienet kotoisat seurakisat, mutta enhän minä silloin oikein tajunnut, mikä ero on seura tai aluekisoilla. Fideksen harjasin aina kiiltäväksi ja jännityksellä katsoin, kuinka Kata sillä hyppäsi.
Niin, tällä samalla hevosella sainkin sitten mennä elämäni ensimmäisessä estevalmennuksessa. Sekin jäi erittäin hyvin mieleen, kun Fides kiidätti minua pitkin hallia, enkä saanut sitä pysähtymään, ennenkuin käsitin ohjata sen seinään. Silti en koskaan alkanut pelkäämään tätä hevosta, vaikka se silloin niin suurelta ja reippaalta hevoselta tuntuikin.
Mutta mennään ajassa taas eteenpäin.. Siitä huolimatta, että minä Fidestä hoidinkin, välissä tuli monia mieleenpainuvia hevosia. (Elbe lähti toiseen kotiin 2008-2009 välisenä aikana.)
Yksi niistä oli Pamfüülia. Erittäin reipas tamma, joka hyppäsi mitä tahansa, mitä eteen laitettiin. Sain ratsastaa sillä hevosella usein ja hoidin sitä Katalle kisoissa ja pääsin jopa mukaan, kun Kata lähti toiselle tallille kilpailemaan! Ne päivät olivat minulle todella mahtavia, koska hoitaminen oli minulle ja on edelleen ratsastusta edellä.
Pampulakin lähti toiseen kotiin, mutta hevosia tuli kokoajan lisää. Kumma kyllä, ikinä en ole tuntenut pelkoa uusiin hevosiin. On vain ollut opettavaista tutustua muihin kauraturpiin.
Sitten saapuikin musta tamma Didi. En oikein osannut sanoa, mikä siitä hevosesta teki niin ihanan, kenties se, että se muistutti vähän Oliveria? Kuitenkin, hoidin ja ratsastin Didillä tosi paljon, ennenkuin sekin lähti uuteen kotiin.. Olihan se minulla vuotena 2008 viikon vuokrallakin.
Vuotena 2009, olinkin saanut uuden hoitohevosen. Suuri musta ruuna (tuli meille kylläkin orina) nimeltään Mopasanas, tunnetummin Moppi. Tämän hevosen kanssa olen alkanut paremmin touhuilemaan vasta vuoden 2010 aikana ja hoitohevoseni se on edelleen. Yksi niitä tärkeimpiä.
Samana vuonna talliimme saapui myös tamma nimeltä Kalwaria. Sillä aloinkin sitten ratsastamaan ja myös menemään estevalmennuksissa.. Alussa minusta kyllä tuntui, että tämän tamman kanssa en pääsisi mihinkään..
(Kalwarian kanssa siis ylemmässä kuvassa ja alhaalla komistelee Moppi.)
Voisin sanoa, että Kalwarian kanssa varmasti olen parhaiten oppinut esteratsastuksen ihmeellisen maailman, koskaan ei saanut antaa periksi ja mitä enemmän reenattiin, tamma vain tuli paremmaksi ja paremmaksi ja ehdottomasti yhtä tärkeäksi kuin hoitohevoseni Fideskin oli.
Fideksen kanssa meninkin ensimmäiset kisani (pollux- tehtäväradan), jossa sijoitumme toisiksi.
Ensimmäistä kertaa, kun menin Fideksellä halli-kisoissa, ei mennyt kovin hyvin.. Jännitin niin paljon, että en kertakaikkiaan kyennyt hengittämään samalla.. Pääsimme uusintaan asti, mutta toiseksiviimeisellä esteellä happi vain loppui ja siihen tuli stoppi. Tämä sama juttu toistui seuraavanakin vuonna Kalwarian kanssa, mutta nyt olen jo pikkuhiljaa alkanut oppimaan, että samalla voi hengittääkkin.
Vuoden 2009 lopussa, kun olin täyttämässä 16 vuotta suurin haaveni tuli toteen.. Vanhemmat ostivat minulle Fideksen ! En varmaan tähän päivään menessä ole ikinä ollut niin onnellinen jostain asiasta, kuin omasta hevosesta! Tämähän tietenkin tarkoitti sitä, että olin jokaikinen päivä tallilla, mutta koulunkin sain hoidettua siinä samalla. Oikeastaan, kun menin opiskelemaan pääsemälleni alalle (turva), en alussa edes puhunut harrastuksestani mitään.. Mutta ajan kanssa sekin sitten tuli puheeksi.
Siitä onkin sitten keskusteltu monet keskustelut, että eikö minulla TOSIAAN ole muuta elämää, kuin hevoset ja talli? Voisin vain vastata kysymyksellä kysymykseen, miksi pitäisi olla? Ja joo, onhan minulla. Mutta kuten alussa sanoin, en voi sanoa tätä harrastuksesi, vaan lähinnä elämäksi.(?) Fides on varmasti tärkeintä, mitä minulle on ikinä tapahtunut ja haluan pitää siitä hyvää huolta, vaikka rankkaa se välillä tulee olemaankin. Ja olen kuitenkin samalla sitä mieltä, että ikinä ei opi hyväksi ratsastajaksi, jos aina menee vain samalla hevosella. Siksi hoidan paljon monia muitakin hevosia ja olen vain onnellinen, jos saan ratsastaa muillakin hevosilla.
Kalwaria on minulle varmasti tärkein hevonen, heti fideksen rinnalla.. (vai kuinka se ny pitäis sanoa?) Sen tamman kanssa meillä on kuitenki melko pitkä taival takana ja aika pohjalta ollaan lähdetty ja parempaa terapeuttista heppaa esteille, on vaikea löytää.
Niin.. Siinäkai on tullut menneisyyttä ihan tarpeeksi. Talli on minulle ollut aina kuin toinen koti ja tallin ihmiset on minulle kuin perhettä. Toivoisin, että intoni tähän mahtavaan harrastukseen ei ikinä laantuisi. Silloin, kun harrastukseni aloitin, tallilla minulla oli todella paljon ystäviä..
Näiden ihmisten kanssa minä olen suurimman osan ajastani kasvanut. Tietenkin myös monen monen muun.. (esim. Paula, Pia, Kata..)
En oikeastaan osaa edes ajatella, mitä tekisin tälähetkellä, jos en olisi ikinä tullut tallille, tutustunut tähän upeaan lajiin, niin mahtaviin ihmisiin.. Ainakin minä ikävöin tätä kaikkea, mitä meillä oli. Porukka vain hajoaa yksinkertaisesti, koska eihän mikään kestä ikuisesti. Olenko tosiaan ainut, joka käy edelleen jokaikinen päivä tallilla? Taidan olla, (tarkoitan siis vanhaa porukkaamme) Anniinakin tottakai on usein. Mutta tästä kaikesta huolimatta, vaikka olenkin oikeastaan todella paljon yksin, hevoset seurana yms.. En varsinaisesti toivo vielä elämältäni mitään muutakaan. Silti usein kaipaan yhteisiä aikoja..
Entäpäs tulevaisuus? Tällähetkellä voisin sanoa, että menee reenaillessa Fideksellä ja Kalwarialla ja tietysti hoitaen monia muita hevosia.
Mutta suoraansanoen, pelkään tulevaisuutta.. Kai minunkin on joskus aika miettiä jotain muuta, kuin tallielämää? En halua oikeastaan edes ajatella asiaa, talli on vain aina se tuttu ja turvallinen paikka.. Mutta joskus, mitä haluan tulevaisuudelta? En osaa sanoa. Nyt kuitenkin vain toivon sitä, että ei tarvitsisi pelätä menettävänsä jotain todella tärkeää elämästään.
Jotkut voivat pitää tietysti tätä ihan naurettavana, mutta tämä on minun elämäni, teillä on omanne.
Haluan vain tehdä sitä, mikä tekee minun elämästäni onnellisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti